Ratkaisukeskeinen

puuttuminen kiusaamiseen

Tämän menetelmän on kuvannut peruskoulunopettaja Sue Young, joka työskenteli menetelmää kehittäessään kiusaamiseen puuttumisen vastuuopettajana Hallissa, Englannissa.

Opettaja, joka toimii koulussa kiusaamisen yhteistyöhenkilönä ottaa vastaan tiedon kiusaamisesta keneltä tahansa. Tavallisinta kuitenkin on, että tieto kiusaamisesta tulee vanhemmilta, jotka ovat yrittäneet puuttua kiusaamiseen ja ovat tyytymättömiä siihen, mitä koulussa on asialle tehty. He sanovat, ettei koulussa asialle ole tehty riittävästi tai ettei sille ei ole tehty mitään. Joskus vanhemmat ovat loukkaantuneita siitä, miten heitä on koulussa kohdeltu, kun he ovat yrittäneet viestittää lapsensa joutumisesta kiusaamisen kohteeksi. Vanhemmat saattavat vaatia kiusaajille rangaistusta (koska se on ainoa keino puuttua ongelmaan, jonka he tietävät), mutta hyväksyvät mielellään myös muita ratkaisuja, kunhan kuulevat, että sellaisia on olemassa. Vanhempia kiinnostaa lopultakin enemmän kiusaamisen loppuminen kuin kiusaajien rankaiseminen.

Yhteistyöopettaja puhuu vanhempien kanssa ja kuuntelee heitä. Usein hän vierailee lapsen kotona, jotta vanhemmat varmasti kokevat tulevansa kuulluiksi.

Koululla kiusaamisasiaan puututaan heti seuraavana päivänä. Pikainen puuttuminen on välttämätöntä, jotta asiasta huolestuneet kokevat, että asiaan suhtaudutaan vakavasti ja jotakin todella alkaa tapahtua.

Koululla koordinaattori puhuu ensin kiusaamisen kohteeksi joutuneen kanssa. Aluksi puhutaan niitä näitä ja tehdään tuttavuutta. Kiusaamisesta ei puhuta, vaan lapselle kerrotaan, että hänen vanhempansa ovat huolissaan hänestä. ”Onko sinusta heillä syytäkin olla sinusta vähän huolissaan?” lapselta kysytään. Lapsi nyökkää ja myöntää.

Lapselle vakuutetaan tarvittaessa, että vaikka hän kertoo ketkä ovat ne lapset, joiden vuoksi hän ei ole koulussa onnellinen, siitä ei seuraa mitään ikävää kenellekään asianosaiselle.

Lapselta kysytään keitä ovat ne lapset joiden vuoksi hänellä EI ole koulussa mukava olla. Epämukavan olon koulussa aiheuttavista asioista ei keskustella sen enempää.

Seuraavaksi kysytään, keitä muita lapsia on paikalla, kun tapahtuu sellaisia asioita, joiden vuoksi lapsi ei viihdy koulussa. Näin saadaan selville ne lapset, jotka ovat sivustakatsojia eivätkä puutu kiusaamiseen.

Tämän jälkeen päätetään yhdessä lapsen kanssa keitä oppilaita pyydetään hänen tukiryhmäänsä. Tukiryhmään pyydetään edustajia kaikista kolmesta ryhmästä: (1) kavereista tai sellaisista oppilaista joiden kiusattu toivoisi olevan hänen kavereitaan, (2) sivustakatsojista ja niistä, (3) jotka tekevät hänet onnettomaksi (kiusaajat).

Tukihenkilöt kutsutaan saman tien kokoukseen. He saattavat tulla kokoukseen pää painuksissa peläten, että heitä syytetään jostakin. Pian he huomaavat, että edessä onkin mukava palaveri, jossa ei puhuta kiusaamisesta, vaan siitä miten lapset voivat auttaa pitämään huolta siitä, että kaikilla olisi koulussa kivaa.

Palaverin vetäjä kertoo, että hänen tehtävänsä on auttaa sellaisia lapsia joilla ei ole koulussa kivaa ja että hän on pyytänyt teidät kaikki läsnä olevat tähän palaveriin, jotta voitaisiin yhdessä pitää huolta siitä, että tällä lapsella, jolla ei ole ollut viime aikoina koulussa mukavaa, olisi hänelläkin koulussa mukava olla. Kiusaamisesta ei siis puhuta mitään – vain siitä, että kyseisellä lapsella ei ole ollut kivaa ja mitä voitaisiin yhdessä tehdä, jotta hänelläkin olisi kivaa.

Kaikkia kiitetään siitä, että he tulivat paikalle ja heidän kanssaan puhutaan aiheesta hetki yleisesti. Pohditaan onko kukaan läsnäolijoista itse joskus kokenut, että koulussa ei ole ollut kivaa. Lapset kertovat kokemuksistaan ja useimmiten nimenomaan siitä, miten heitä on joskus kiusattu. Ilman että asiaa erikseen tuodaan esille, kaikki ymmärtävät, että lasta, jonka vuoksi neuvottelu on järjestetty, on mitä ilmeisemmin kiusattu.

Vetäjä kysyy ”Ei ole kiva olla koulussa, jos on onneton, eihän?” ja kun oppilaat vastaavat myöntävästi hän selittää: ”Siksi olenkin pyytänyt teitä auttamaan, että X viihtyisi koulussa paremmin ja hänelläkin olisi mukava olla täällä.”

Lapset saavat miettiä ratkaisuja kyseisen lapsen kouluviihtyvyyden parantamiseksi. He keksivät yhtä sun toista. Voi tulla hyviä ja voi tulla huonoja ehdotuksia. Kaikki ehdotukset otetaan kiitollisin mielin vastaan. Tärkeätä on, että ehdotukset tulevat lapsilta, ei vetäjältä, ja että lapset itse päättävät, mitä he aikovat tehdä, jotta X viihtyisi paremmin koulussa. Erikseen vielä tarkistetaan, että hyvät ja kauniit ajatukset ovat myös toteuttamiskelpoisia: ”Kiva ehdotus, mutta eikös se ole vaikea toteuttaa?” Lapset todistavat, että he pystyvät toteuttamaan omat ehdotuksensa. Vetäjä ei anna lapsille tehtäviä eikä määrää heitä tekemään mitään – hän vain kirjaa lasten ehdotukset ja kehuu heitä. Vetäjä ei myöskään millään tavalla yritä sanoa, että lasten pitäisi olla kavereita keskenään.

Vetäjä päättää kokouksen kehumalla lapsia: ”Te olette tehneet todella hyviä ehdotuksia ja minä uskon, että näillä keinoilla te onnistutte saamaan X:n viihtymään paljon paremmin täällä koulussa.” Seurantapalaveri sovitaan viikon päähän (ei aikaisemmin että ehditään tekemään jotakin, eikä myöhemmin, jolloin kaikki jo ovat unohtaneet koko jutun).

Seuratapalaverissa tavataan ensin lyhyesti kiusaamisen kohteeksi joutunut lapsi. Hänellä menee yleensä tässä vaiheessa hyvin. Häntä kehutaan siitä, miten hienosti hän on hoitanut oman osuutensa tässä tilanteessa. Tämän jälkeen tavataan lyhyesti myös tukiryhmäläiset. Heiltä ei tingata ovatko tehneet lupaamansa asiat vai eivät. Heiltä vain kysytään mitä kaikkea he ovat tehneet ja heitä kiitellään ja kehutaan joko yksitellen tai ryhmänä. Jos ryhmässä on mukana kiusaajia, jotka eivät ole tehneet mitään muuta erityistä kuin olleet kiusaamatta, hekin ansaitsevat tunnustuksen. Jo seuraavassa palaverissa entiset kiusaajatkin yleensä kertovat tehneensä jotakin aktiivista esimerkiksi ovat puuttuneet asiaan kun ovat nähneet jonkun muun (tämän ryhmän ulkopuolisen) yrittäneen kiusata X:ää.

Seurantapalaveri voidaan tarvittaessa uusia viikon kuluttua. ”Mitä sanotte lapset, jatketaan tätä vielä yksi viikko?” Yleensä lapset haluavat jatkaa X:n tukemista ainakin yhden viikon lisää (koska se on heistä mukavaa ja palkitsevaa). Vanhempien kanssa ollaan yhteydessä jokaisen seurantapalaverin jälkeen, heille raportoidaan edistyksestä ja kiitellään omasta osuudestaan. Kaksi seurantaviikkoa yleensä riittää, joskus joudutaan jatkamaan useampia viikkoja. Asiaan puuttuminen lopetetaan, kun kiusattu lapsi sanoo viihtyvänsä koulussa ja tukiryhmä sanoo, että menee hyvin. Lisäksi vanhempien on oltavat tilanteeseen tyytyväisiä.

Menetelmä on nopea, tehokas ja turvallinen. Lapset pitävät siitä kovasti ja sellaisetkin vanhemmat, jotka alkuun kovasti peräänkuuluttavat rankaisuja tai kiusaajien saattamista vastuuseen teostaan pitävät lähestymistapaa hyvänä, kunhan pääsevät juonesta kiinni. Menetelmän oppiminen ei vaadi mitään erityistä koulutusta. Kun idean oivaltaa, sitä voi käyttää jo huomisesta alkaen. Tukiryhmän käynnistäjänä tai vetäjänä voi toimia opettaja, rehtori, kouluterveydenhoitaja, koulukuraattori tai kouluavustaja.

Lähde: Solution focused anti-bullying. Sivut 86-96 kirjassa: Solutions in Schools. Creative Applications of Solution focused Brief Thinking with Young People and Adults. Toim: Yasmin Ajmal ja Ioan Rees: BT Press, London 2001.